Blogi

Yleisesti toiveemme on tulla kohdatuksi aidosti ja hyväksyvästi sellaisena kuin olemme. Dialoginen vuorovaikutus pohjautuu tasa-arvoisuuteen, jossa molemmat osapuolet kokevat tulevansa kuulluksi ja hyväksytyksi silloinkin, kun näkemykset eroavat tai keskustelun aihe on epämukava.

Onnistuneeseen kohtaamiseen ja dialogiseen vuorovaikutukseen ei ole oikotietä, mutta muutamalla helpolla, jopa itsestään selvällä vinkillä voit parantaa vuorovaikutustaitojasi ja luoda vahvan pohjan dialogiselle kohtaamiselle.

Katso silmiin.

Ota rohkeasti kontakti keskustelukumppaniisi. Tämä ei tarkoita tuijottamista, vaan avointa, kiinnostunutta katsetta. Silmät ovat sielun peili, ja silmiin katsominen luo dialogiselle vuorovaikutukselle elintärkeää luottamusta.

Hymyile.

Hymy rikkoo jään, ja osoittaa lämpöä. Kun hymyilet aidosti, saat hymyn myös takaisin ja kaikilla on mukavampaa. Hymy on hyväksynnän ja turvallisuuden merkki, jonka jo pieni vauva tunnistaa. Hymyllä voit parhaimmillaan pelastaa toisen ihmisen päivän.

Ole kiinnostunut.

Edellä mainittujen lisäksi voit osoittaa kiinnostusta rauhoittamalla kohtaaminen keskittymällä keskustelukumppaniisi. Kuuntele ja kuule. Kuulluksi tulemisen tunne on tärkein elementti tasavertaisessa dialogisessa kohtaamisessa.

Tee yhteenvetoja.

Kysy, tarkenna ja tunnustele. Kysymällä, kun et ymmärrä ja tarkentamalla, kun et ole varma, vahvistat keskustelukumppanisi tunnetta kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisesta sen lisäksi, että saat itse varmuuden asioista. Saat myös aikaa ajatustesi jäsentämiseen ja mielipiteesi muodostamiseen. Keskustelussa kannattaa ajoittain tehdä myös ääneen pieni yhteenveto jo kuullusta. Keskustelukumppanisi saa täydentää ajatuksiasi ja parhaimmillaan oivaltaa jotakin omasta tilanteestaan kuullessaan kokonaisuuden ulkopuolelta.

Anna aikaa.

Keskustelussa on välillä siedettävä tunteen purkauksia tai hiljaisuutta ja annettava ilmaa ajatuksille. Kiireessä syntyy harvoin mitään hyvää. Kuten elämässä yleensä, myös vuorovaikutuksessa tapahtuu ihmeitä, kun uskaltautuu mukavasta pinnallisesta höpinästä hiljaisuutta ja aikaa ottavalle syvemmälle tasolle. Ei pidä kuitenkaan unohtaa höpinän iloa tuovaa ja keventävää voimaa. Aina ei tarvitse mennä syvälle tunteiden sokkeloihin, on täysin luvallista voimaantua pulppuavasta, asiasta toiseen poukkoilevasta höpöttämisestä. Kohtaamisen aitous on se, mikä merkitsee eniten.

Työelämätaidoista puhuttaessa keskitytään tänä päivänä paljon digitaalisuuteen ja tietoteknisiin valmiuksiin. On hallittava lukematon määrä ohjelmistoja ja sovelluksia, muistettava salasanoja ja osattava navigoida joka puolelta vyöryvässä tietotulvassa. Muutoksissa on oltava joustava ja omaksuttava uusien työkalujen käyttö nopealla sykkeellä.

Teknisillä apuvälineillä ei ole tunne-elämää. Ohjelmisto ei kykene empatiaan eikä sovellus koe stressiä, tunne iloa tai pode ikävää. Mutta me ihmiset koemme, tunnemme ja podemme. Ja meidän on myös kyettävä ohjaamaan ja käyttämään tekniikkaa, hyödyntämään digitalisaatiota ja ottamaan haltuun tunne-elämättömät sovellukset ja järjestelmät.

Joensuun Tiedepuistolla jokunen viikko sitten järjestetyssä Työelämä 2020 -hankkeen tilaisuudessa pohdittiin luottamusta yritysten kasvutekijänä. Puhujat toisensa jälkeen korostivat ihmisten välisen luottamuksen merkitystä työelämän ja yritysmaailman keskiössä. Luottamuksen synty perustuu tuntevien, aistivien ja ympäristöään eri tavoin kokevien ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Ilman luottamusta itseen, toiseen ja tulevaisuuteen ei synny yrityksissä kauppaa eikä ihmisten välillä yhteistyötä. Ilman vastavuoroista luottamusta kehitys loppuu ja taantuminen alkaa.

Vuorovaikutus synnyttää luottamusta. Digitaalisten apuvälineiden avulla viestintä on nopeaa ja näppärää. Sähköpostin ja erilaisten pikaviestimien käyttö on arkipäivää niin työ- kuin perhe-elämässä. Nopeus ei kuitenkaan ole luottamuksen kasvualusta. Luottamuksen syntyminen ottaa aikaa ja vaatii fyysistä kohtaamista, aidosti kiinnostunutta läsnäoloa.

Uusimmassa opetussuunnitelmassa korostetaan yhtenä oppimisen edellytyksenä oppilaan vuorovaikutusta muiden kanssa. Kokonaisvaltaisen oppimisen, ratkaisukeskeisyyden ja oman arvioinnin pohjana vuorovaikutustaidot koetaan merkityksellisinä. Työelämä 2020 -hankkeen tilaisuudessa puhunut markkinointitoimistoyrittäjä kehotti opettelemaan ”vähemmän digiä ja enemmän ihmistä”. Tunteva, ajatteleva ihminen on kuitenkin aina kokemusperusteisesti reagoiva yksilö, jonka päätöksiin pystyy lopulta vaikuttamaan vain toinen ihminen.

• 

Vuorovaikutuksen ja vuorovaikutustaitojen nostaminen tärkeimmäksi työelämätaidoksi on siis perusteltua. Huomenet, hymyt, yhteiset kahvittelut ja aivoriihet yhteisen pöydän ympärillä on syytä muistaa digiaikakaudellakin.

Yksinyrittäjien ja etätyötä tekevien osallistuminen yhteiseen tekemiseen muutoinkin, kuin verkossa, ruokkii luottamusta ja lannoittaa uusien mahdollisuuksien maaperää. Luottamuksellisessa työyhteisössä luontaisten taipumusten ja erityisosaamisalueiden hyödyntäminen mahdollistuu paremmin ja vaikuttaa positiivisesti työtehoon ja viihtyvyyteen. Se tuskin on pois keneltäkään.

Jälkikirjoitus: Kolumni on julkaistu aiemmin Koti-Karjalan toimittajan kynästä-palstalla. Olen kirjoittanut Koti-Karjalaan freelancerina joulukuusta lähtien.

Ensimmäinen oma blogitekstini omilla nettisivuillani. Ihan kuin olisi lapsi jälleen ja joulu tulossa. Jihuu!

Viime aikoina on useinkin ollut samanlainen jännittävä, vatsanpohjassa kutitteleva olo. Lähes joka aamu on herätessä odottava, uutta kokemusta jännittävä tunne. Vähintään kerran viikossa on ollut kalenterissa merkintä jostakin, jota en ole aiemmin kokenut tai treffit ihmisen kanssa, jota en ole koskaan vielä tavannut.

Yrittäjyyttä on takana kokonaiset neljä kuukautta. Päivät ovat olleet pitkiä ja täynnä kohtaamisia, kysymyksiä ja vastauksia, iloja ja pettymyksiä, paljon uuden oppimista ja omaksumista, virheitä ja korjauksia, valvottuja öitä ja onnistumisen iloja.

Olin toissapäivänä dialogista keskustelutaitoa käsittelevässä Erätauko-koulutuksessa ja kuulin eräältä osallistujalta ihanan vertauksen kokemusten kautta oppimisesta: Kantapääopistossa opittua. En tiedä miksi, mutta jotenkin tuo vertaus sai ajatukset vaeltamaan oman elämän mutkiin ja mäkiin, kaikkeen siihen mistä on tähän tultu.

Näinä päivinä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun irtisanouduin urani huipulta, valtakunnallisen kuntoutus- ja hoivayrityksen palvelupäällikön toimesta. Oli vuosi 2014 ja toukokuu oli lämmin. Irtisanoutumista seuranneena päivänä lenkitin koiria tutulla metsäpolulla ja minusta tuntui, kuin olisin siellä ensimmäistä kertaa. Puut, polun mutkat, kivet ja kannot olivat tutut, mutta vasta silloin näin ne oikeasti. Samassa hetkessä tajusin mitä olin juuri tehnyt. Olin irtisanoutunut vakaasta ja hyväpalkkaisesta työstäni ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Takataskussani oli vain toiveta ja unelmia, ei mitään konkreettista. Siinä hetkessä, kuivalla kankaalla istuessani tunsin yhtä aikaa ääretöntä vapautta ja lamaavaa epäonnistumisen tunnetta. Vasta siinä ymmärsin edellisenä päivänä työterveyslääkäriltä kuulemani kysymyksen: oletkohan sinä uupunut?

Viiden vuoden takaisista unelmista ja toiveista eivät tietenkään kaikki ole toteutuneet. Osa jää takataskuun luultavasti ainiaaksi ja osa unelmista on muuttanut muotoaan, jonkun olen rutistanut ja heittänyt romukoppaan. Ja toisaalta tilalle on syntynyt uusia. Osasta unelmista on rakentunut tavoitteita, joita kohti kuljen. Osa unelmista on jopa toteutunut, niistä yhtenä tämä tie, jota nyt yrittäjänä kuljen.

Viisi vuotta ei ole mennyt odottaessa eikä peukaloita pyöritellessä. Itse asiassa kuluneen viiden vuoden aikana olen tehnyt enemmän asioita, kuin koko aiemman elämäni aikana. En ole matkustanut ulkomailla tai keksinyt mitään maailmaa mullistavaa. Mutta olen ollut sellaisella matkalla, jolle kaikki eivät koskaan uskaltaudu. Tällä matkalla olen jo nyt löytänyt itsestäni monenlaisia yllättäviä asioita ja epäilemättä monta odottaa vielä löytämistään. Tällä matkalla itseeni olen oppinut pitämään itsestäni. Nyt, kun tätä tekstiä kirjoitan ja katson taakse päin, on helppo nähdä muutos itsessäni. Minusta on tullut rohkeampi, itsevarmempi, luottavaisempi ja onnellisempi.

Matka jatkuu.

Kun toissapäivänä kuulin tuon lempeän ilmaisun itsestään ja virheistään oppimisesta, kantapääopistossa opittua, tunsin outoa lämpöä ja lempeyttä itseäni kohtaan. Oivalsin, että vaikka on olemassa monia taitoja, joita en koskaan tule oppimaan ja monia asioita, joita en tule saavuttamaan, niin olen minä silti jo eräänlainen Kantapääopiston kokemusasiantuntija.

Elämäni kokemuksista aion kirjoittaa jatkossa blogissani. Toivottavasti jäät seuraamaan ja lukemaan ajatuksiani. Kiitos, että olet.